Voi kurjuus, miten elämä voi pientä mäyrähundia koetella! Tämä lauantai merkitään maailmankirjoihin Kaikkien Aikojen Kauhulauantaina. Ensin lähti kynnet, sitten koitti takatalvi ja satoi lunta, ja lopuksi tuli vielä kaljuus.
 |
| Aluskarvaton*, kynitty pikku mäyrähundi, joka ei lupauksista huolimatta saanut YHTÄÄN maksamakkaraa! |
Niin, ensin siitä lumesta.
Lumessahan ei sinällään ole mitään vikaa ja se on kovin monikäyttöistä tavaraa. Siihen on kiva pissiä, koska siten sen saa väritettyä komiasti. Voi myös helposti tarkistaa, mitä siihen tuli kirjoitettua, koska siihen jää niin hyvät jäljet. Jäljistä puheen ollen, lumelta on myös hyvä jäljestää. Vaikka pupuja, tai naapurin Eskoa.
Lunta voi myös syödä, kaikissa muodoissaan. Se on erinomaista pehmeänä höttönä, tai märkänä räntänä, koska silloin sitä voi kätevästi lipoa kielellä samalla kun etenee - yksi mäyräkoiruuden merkittävä etu, kun maan tasalla liikkuu!
Kun lumi on kovaa, sitä voi järsiä. Tosin sitä voi ensin myös heitellä, vaikka lumipalloina. Lumipalleroita voi nuoleskella, pureskella ja jahdata - kätevää!
Lumessa on myös ihan mainiota piehtaroida ja juosta rallia. Vain yksi varjopuoli tuossa ihanassa aineessa on: se on valitettavan kylmää.
Lumen kylmyys on erityisen ärsyttävää silloin, kun on tassuissa vastaleikatut kynnet, jotka ovat vielä sisällä vaikuttaneet ihan hyviltä. Menepä niissä toikkaroimaan kylmään hankeen, niin näet, mitä tapahtuu. Jos isäntäväki on ollut niin pönttöä, että on leikannut niistä aavistuksen verran liian lyhyet, alkaa lumi helposti muistuttaa sotatannerta. Asia on nimittäin niin, että kun lumen kylmettämä, liian lyhyeksi leikattu kynsi alkaa vuotaa verta, sitä ei pysäytä mikään. Paitsi emäntä, joka keskeyttää lupaavasti alkaneen ulkoilun, ottaa nakin kainaloon ja alkaa puristaa kynnestä. Ja siinä sitten pitäisi muka viihtyä, sylissä epämukavassa asennossa, varpaankynsi puristuksessa! Pyh!
Sitten kun Kaikkien Aikojen Kauhulauantain lumi- ja kynsitragediasta on selvitty eteenpäin, lähdetään automatkalle. Siinähän ei sinällään ole mitään kamalaa, maisemiahan on mukava katsella. Siinä sitten köröttelet pahaa-aavistamattomana, autuaan tietämättömänä kauheuksista, joita isäntäväki on pääsi menoksi suunnitellut.
Ajelevat ketaleet ensin niin pitkän, että alkaa väsyttää ja alat siinä lämpimän auton hurinassa nuokkua. Juuri kun silmät alkavat lupsahdella ja unipuput vilistää silmissä, kyyti pysähtyy uppo-outoon pihaan. Sitten pitääkin loikata autosta ulos, taas siihen kylmään hankeen, jossa tyhmä kynsi taas alkaa tiputtaa verta.
Okei, sitten kun ajattelet ettei enää mälsemmäksi voi mennä, sinut viedään sisään taloon, jossa haiskahtaa ihan mukavalle: selvästikin mäykkyjen territoriota. Kivaa, uusia leikkikavereita!
Vaan mitäs sitten tapahtuukaan? Hyvistä hajuista huolimatta et pääse moikkaamaan yhtäkään uutta mäykkykaveria. Sen sijaan sinut nostetaan pöydälle ja joku vieras täti käy REPIMÄÄN SINUA TURKISTA! Ja isäntäväki istuu vieressä ja katselee, antaen mokomalle ketaleelle vapaat kädet nyhtää turkkia minkä ehtii. Haloo! Se ei aio lopettaa! Se selvästikin meinaa jatkaa niin pitkään kuin annetaan! Ensin selästä ja niskasta, sitten kaulasta ja rinnasta, sitten päästä, sitten kyljistä, sitten vielä pyllystä ja tassuista. Repii, repii, repii. Miettikää omalle kohdallenne, oisko kivaa mitä häh?
Kaksi tuntia siinä meni kiusattavana, sitten sai nameja (ei kylläkään maksamakkaraa!). Koko ajan kyllä kehuttiin että hienoja ja reippaita poikia oltiin, mutta eipä se juuri mieltä lämmittänyt. Kelatkaa,
TEKIVÄT TÄSTÄ ULJAASTA MÄYRÄHUNDISTA KALJUN!!! Keskellä talvea vielä! Lumen joukossa pääsee tämä kalju rämpimään.
Mun uskottavuus on mennyttä Kallion kaduilla, harakatkin nauraa.
*karkeakarvaisella mäyrähundilla on lähtökohtaisesti paksu ja lämpöinen aluskarva, mutta tälle reppanalle sellaista ei ole suotu. Toiveikkaina ajattelemme, että sellainen vielä kasvaisi...
