järki & tunteet

Otetaanpa tarkasteluun ihan hypoteettinen juttu.

Oletetaan, että olet aina ollut koiraihminen. Olet aina pitänyt koirista ja perheessäsi on kenties joskus ollut koira. Sanotaan vaikka, että olet odottanut omaa koiraasi kymmenisen vuotta. Nyt elämäntilanne on vihdoin sopiva ja sinulle on tulossa koira.

Ajatellaan, että olette paremman puoliskosi kanssa ihan tavallisella järjenjuoksulla varustettuja ihmisiä. Teillä on kyky ajatella kriittisen analyyttisesti, kenties korkeakoulututkinnot siitä todisteena. Olette etukäteen lukeneet koiran koulutusta koskevaa kirjallisuutta ja teillä on suunnitelma siitä, millaiseksi haluatte koiranne kasvattaa. Käytte monta syvällistä keskustelua ihannekoiranne luonteesta ja teette monta yksityiskohtaista sotasuunnitelmaa.

Odotatte ja suunnittelette koiran saapumista monen monta pitkää kuukautta. Pohditte, milloin pennun olisi hyvä tulla kotiin ja millaiset vanhemmat sillä pitäisi olla. Tuumailette, millainen kasvattaja olisi oivallisin. Harkitsette tarkkaan. Lopulta, monen mutkan kautta, jännitätte, miten synnytys menee, montako pentua tulee, tuleeko teidän pentunne maailmaan.

Sitten seuraatte vierestä emän pentujenhoitotaitoa ja pidätte peukkuja, että pentu saa parhaat mahdolliset eväät elämään. Se olisi mielestänne ihanteellisesti avoin, reipas, ystävällinen, rohkea, utelias ja hyvähermoinen.

Lopulta saat puolisosi kanssa sen kahdeksanviikkoisen tabula rasan omaksesi. Se vie sinulta sydämen ja järjen, ihan sekunnissa. Kaikki analyyttinen ja kriittinen ajattelu lentää ikkunasta ulos, kun yrität varmistaa, että emästä vieroitetulla pikku pennulla on hyvä olla: on lämpöä, rakkautta, ruokaa, leikkiä ja jatkuvaa, hellää hoitoa.

"Ai mitä, pitiks mun kouluttaakin tätä koiraa? Häh, en mä sellaisesta mitään tiedä. Mikä strategia? Mitkä yhteiset linjanvedot? Mitkä rajat? Mikä roti? Kato ny miten söpö ja ihana se on! Vooooooi meiän pientä, pikku muru kulta murunen, anna pusu!"

pienen miehen elämä on rankkaa

Perjantaina oli kauhia päivä! Silloin pikku hundimme oli viimeistä kertaa synnyinkodissaan ja joutui sieltä lähtemään vieraiden ihmisten mukaan, hui! Automatka oli pitkä ja rankka, vaikka tehtiin paljon pysähdyksiä, juteltiin, leikittiin ja välillä jahtailtiin (mielikuvitus)pupujakin.

Koiruus ei itkenyt yhtään koko matkan aikana, mutta vähän se masisteli eikä suostunut syömään tai juomaan. Se oli kyllä aika yllättävää, sillä tämä kaveri oli kuulemma aina ekana ruokakupilla sisarustensa kanssa syödessään ja pötkylä on aika skrode, niin kuin terveystarkastuksen yhteydessä paljastui: 2,5 kiloa silkkaa pötkylää kirsusta hännänpuikulaan! Kokoa on noin litran maitopurkin verran.

Monsieur Kustafsson ekaa iltaa kotona, syömässä isoa namiraksua.

Kodinvaihdon aiheuttamaa stressailua on nyt jatkunut pari päivää, mutta herra suostuu viimeinkin taas juomaan ja syömään - tosin syöpöttely on vähäistä, ellei herraa syötetä! Hundi-kundi on ilmeisesti niin hienoa sukua, ettei viitsi vaivautua kupille itse... Ongelmahan tästä tulee, jos syöttämispakko jatkuu, mutta tässä vaiheessa on tärkeää, että pikkuinen syö, kun koko ympäristö on mennyt 100% uusiksi! Onneksi sentään raakaa jauhelihaa ei voi vastustaa!

Leluista lemppareita ovat kuminen vinkuankka ja pehmopupu. Pupu on saanut osakseen aikamoista höykytystä - ei ole enää korvat valkoiset, ei! Mutta kaltoin kohtelusta huolimatta se on paras unikaveri. Mieluisin lelu taitaa kuitenkin olla vessapaperirullan pahvihylsy, jonka sisällä on raksuja tai lihanpaloja. Parhaat jutut ovat tässä maailmassa kuitenkin varsin usein hyvin yksinkertaisia!

Kirkkopuistossa on tavattu jo pari koirakaveria ja riehuttu ja juostu villisti. Ruohoa, kiviä ja tupakantumppeja olis tosi kiva syödä - ai miten niin ne ei kuulu normaaliin ruokavalioon? Kotona on muuten tosi hyvänmakuisia sähköjohtoja, mutta niidenkin pureskelu on kielletty, perskules sentään. Eikä seiniä tai jalkalistojakaan anneta haukkailla, voi pettymysten pettymys!

Yöunet ovat isäntäväellä jääneet vähän lyhyiksi ja koiraa on hoitamassa kaksi zombieta. Lisäksi emännälle on todistettavasti kehittynyt kahden päivän aikana neljä otsaryppyä, ei niiden olemassaoloa ainakaan ennen ole noteerattu...

Mutta on se ihana. Ja niin pieni! Ja viksu, on päässyt jo pari kertaa portin läpi tekemään salapissoja olkkarin pöydän alle, tietysti isännän sukkien päälle! Haukkuminenkaan ei ilmeisesti tuota ongelmia, pari melko miehekästä räyhähdystä on jo kuultu. Pitäähän sitä haukkua, jotta saa isäntäväen ruotuun!

Miten muuten vasta kahdeksanviikkoinen koiruus voi niin onnistuneesti ilmaista loukkaantuneensa? Se heittää pöyristyneen katseen emäntään tai isäntään, möyrii kauemmaksi ja kääntää pyllynsä moukkamaisesti käyttäytyneeseen ihmislapseen ja alkaa mököttää.

Nyt tekemään internjetin syövereihin Yarrah -purutikkujen hintavertailua. Ja naudanmahapullien! Ja jos jauhelihasta olis jossain hyvä tarjous, sekin käy ;)