Otetaanpa tarkasteluun ihan hypoteettinen juttu.
Oletetaan, että olet aina ollut koiraihminen. Olet aina pitänyt koirista ja perheessäsi on kenties joskus ollut koira. Sanotaan vaikka, että olet odottanut omaa koiraasi kymmenisen vuotta. Nyt elämäntilanne on vihdoin sopiva ja sinulle on tulossa koira.
Ajatellaan, että olette paremman puoliskosi kanssa ihan tavallisella järjenjuoksulla varustettuja ihmisiä. Teillä on kyky ajatella kriittisen analyyttisesti, kenties korkeakoulututkinnot siitä todisteena. Olette etukäteen lukeneet koiran koulutusta koskevaa kirjallisuutta ja teillä on suunnitelma siitä, millaiseksi haluatte koiranne kasvattaa. Käytte monta syvällistä keskustelua ihannekoiranne luonteesta ja teette monta yksityiskohtaista sotasuunnitelmaa.
Odotatte ja suunnittelette koiran saapumista monen monta pitkää kuukautta. Pohditte, milloin pennun olisi hyvä tulla kotiin ja millaiset vanhemmat sillä pitäisi olla. Tuumailette, millainen kasvattaja olisi oivallisin. Harkitsette tarkkaan. Lopulta, monen mutkan kautta, jännitätte, miten synnytys menee, montako pentua tulee, tuleeko teidän pentunne maailmaan.
Sitten seuraatte vierestä emän pentujenhoitotaitoa ja pidätte peukkuja, että pentu saa parhaat mahdolliset eväät elämään. Se olisi mielestänne ihanteellisesti avoin, reipas, ystävällinen, rohkea, utelias ja hyvähermoinen.
Lopulta saat puolisosi kanssa sen kahdeksanviikkoisen tabula rasan omaksesi. Se vie sinulta sydämen ja järjen, ihan sekunnissa. Kaikki analyyttinen ja kriittinen ajattelu lentää ikkunasta ulos, kun yrität varmistaa, että emästä vieroitetulla pikku pennulla on hyvä olla: on lämpöä, rakkautta, ruokaa, leikkiä ja jatkuvaa, hellää hoitoa.
"Ai mitä, pitiks mun kouluttaakin tätä koiraa? Häh, en mä sellaisesta mitään tiedä. Mikä strategia? Mitkä yhteiset linjanvedot? Mitkä rajat? Mikä roti? Kato ny miten söpö ja ihana se on! Vooooooi meiän pientä, pikku muru kulta murunen, anna pusu!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti